perjantai 20. maaliskuuta 2015

Eeva Kilpi: Muistojen aika


Sota ja sotiminen ovat viime aikoina tunkeutuneet uniinikin. Levoton maailmantilanne yhdistettynä realistiseen sotakokemuskuvaukseen on selvästikin tehnyt tehtävänsä. Olen ennenkin huomannut, että vapaasti valitut luettavat kirjat tuntuvat muodostavan jonkinlaisen kuvion. Niin tälläkin kertaa, kun kirjastosta poimin mukaani Eeva Kilven Talvisodan ajan äänikirjamuodossa. Ajattelin vain kokeeksi tutustua, mutta tarina veikin mukaansa vuosikymmenten taa vastustamattomalla voimalla. Varasin hetimiten loputkin Kilven sota-aikamuistelmat kirjastosta, sillä halusin kuunnella ne yhtäjaksoisesti. Kun sitten vielä samanaikaisesti luin paperikirjana erästä hyvinkin sotaisaa teosta, ei ihme, että myös unissani käytiin taisteluja.

Eeva Kilven nimi oli tietysti minulle entuudestaan tuttu, mutta hänen tuotannostaan olin aiemmin lukenut vain esikoisteoksen eli novellikokoelman Noidanlukko (WSOY 1959), kun siitä joitakin vuosia sitten otettiin uusintapainos. Karjalaan sijoittuvat lapsuuskuvat sopivatkin hyvin tämän sota-aikamuistelutrilogian edellä luettavaksi. 

Eeva Kilpi, tyttönimeltään Salo, oli talvisodan syttyessä 11-vuotias kaksilapsisen perheen esikoinen. Perhe asui Karjalassa Hiitolassa, Kannaksella Laatokan rannalla sijainneessa pitäjässä. Talvisodan syttyminen katkaisi Kilven viattoman lapsuuden. Isänäidin asemaravintola tuhoutui pommituksissa ja koko perhe evakuoitiin nykyisen rajan tälle puolelle. Isä oli luonnollisesti rintamalla. Lapsen näkökulmasta kuvatut tapahtumat välittyvät tekstistä elävinä ja kiinnostavina. Kilpi käyttää paljon tilaa myös itse muistamis- ja muistelutapahtuman pohdintaan. Hän on myös selvittänyt faktatietoja tapahtumista, kuten pommituksista, ja vertailee niitä omiin ja läheistensä muistikuviin. On kiinnostavaa seurata, millaiset asiat ovat jääneet lapsen mieleen sekasortoisesta tilanteesta. 

Häveliäästi Kilpi jättää nimeämättä jopa perheenjäsenensä ja lähisukulaisensakin, ja esimerkiksi tärkeästä isän sisaresta puhutaan koko sarjan läpi nimellä Nuoritäti. Nuorentädin mies taas on Pastori, ja hänen osuutensa korostuu trilogian viimeisessä osassa. Pastori nimittäin katoaa heti jatkosodan alkupäivinä, eikä kirjan ilmestymisaikaan mennessä hänestä ollut saatu oikeastaan mitään tietoja. Katoaminen varjostaa koko perheen ja suvun elämää vuosikymmeniä.

Häveliäisyys on ymmärrettävää, sillä Kilpi kertoo perheensä elämästä hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Hän tekee terävää analyysia vanhempiensa keskinäisistä väleistä, niiden muutoksista ja vaikutuksista koko perheeseen. Vanhempien luonteista paljastuu myös negatiivisia asioita, tai ainakin sellaisia yksityiskohtia, joista ei välttämättä haluaisi itsestään kirjoitettavan. Myös lastenkasvatusmenetelmät, erityisesti äidin jonkinlainen kylmyys ja vaativuus, nousevat monessa kohdassa esille. Kilpi ei juurikaan saanut äidiltään hellyyttä tai hyväksyntää, vaan kasvatus keskittyi pääasiassa moitteisiin ja ohjeisiin. Luonnetta koetettiin kiivaasti kasvattaa. 

Välirauha, ikävöinnin aika kuvaa perusteellisesti perheen asettumista uudelle pientilalle lähelle uutta rajaa. Itse asiassa rajalinjalle ja menetettyyn kotipitäjään on uudesta kodista matkaa linnuntietä vain muutamia kilometrejä. Eeva Kilpi aloittaa välirauhan syksyllä koulunkäynnin kaupungissa sukulaistensa hoivissa ja ikävöi suunnattomasti kotiväkeään. 12-vuotias on nuori erotettavaksi perheestään, vaikka huolta pitämässä olisikin tuttuja ihmisiä. Kollektiivinen ikävä on tietysti menetettyyn Karjalaan. Ajat ovat monin tavoin ankarat, mutta toisaalta arkikin jatkuu askareineen. 

Jatkosodan aika on kirjakolmikosta laajin, koska sen käsittelemä aikakin on pisin. Lisäksi Kilpi venyttää aikaa jonkin verran lopussa kertoakseen sodan välittömistä vaikutuksista perheen sodanjälkeisessä  elämässä. Jos talvisota riisti Kilveltä lapsuuden, vei jatkosota leijonanosan nuoruudesta. Sodan päättyessä Kilpi oli jo lukiossa, viittä vaille ylioppilas. 

Tässä viimeisessä osassa perheelle myös tapahtuu eniten. Palataan jossain vaiheessa takaisin Hiitolaan ja nähdään, mitä sota ja uudet omistajat ovat kotiseudulle ja varsinaiselle kodille tehneet. Asettuminen ei ole täysin ongelmatonta, ja välirauhan aika onkin pääasiassa erilaista liikkeelläoloa. Parhaimmillaan Salon perheellä on omistuksessaan kolme eri kiinteistöä, joiden välillä liikuttiin ja asuttiin vuoroin erilaisissa kokoonpanoissa. Kilpi kuvaa osuvasti myös kotirintaman ponnisteluja sota-aikana ja kaikesta huolimatta viatonta ja hyväuskoista suhtautumista esimerkiksi sotavankeihin. Kilpi myös kertoo uskomattomasta matkastaan asemasodan aikaiselle rintamalle, missä hän kävi tervehtimässä isäänsä. 

Koulua käytiin poikkeusoloissakin ahkerasti. Kilpi toteaakin pariin otteeseen, että kun tilanne alkoi vähänkin normalisoitua, alettiin puuhata lapsille koulua. Hyvä niin. Talvisota pilasi lähes kokonaisen lukuvuoden, ja se otettiin takaisin kahden kuukauden erikoiskurssilla välirauhan syksyllä. Jatkosodan vuosina Kilpi pääsi kunnolla kiinni koulunkäyntiin ja opiskeluun, ja koulukuvaukset vievät suuren osan Jatkosodan aika -teoksesta ja ovat toki mielenkiintoisia vaikkakin paikoin toisteisia. Koulutovereistaan kertoessaan Kilpi toteaa, että tieto myöhemmistä tapahtumista tulee usein aitojen muistojen eteen. Näinhän se on. 

Myös kahdessa viimeisessä kirjassa Kilpi peilaa omia muistikuviaan toisten ihmisten käsityksiin tapahtumista. Samaten mukana on jonkin verran sota-arkistosta ja muista lähteistä etsittyä faktaa, johon hän vertaa omia tuntemuksiaan. Edelleen Kilpi myös pohdiskelee muistojen syntymistä ylipäätään sekä sitä, miten voi koettaa houkutella muistoja esiin. Ne on myös pakko kirjata nopeasti muistiin, muutoin ne saattavat kokonaan karata muistelijan otteesta. 

Koko sarjan läpi kulkee Eeva Kilven rakkaus kirjallisuuteen, luontoon ja kotiseutuun. Kotiseudun merkitystä itselleen kirjailija analysoi vielä erikseen viimeisen osan lopussakin. Perheen nuorin lapsi syntyy vasta sotien jälkeen, eikä hänelle koskaan muodostunut samanlaista suhdetta menetettyyn Karjalaan kuin muilla perheenjäsenillä on. Hän tuntee tämän takia ulkopuolisuutta, jota muiden taas on vaikea ymmärtää. Kilpi ei näissä kirjoissaan mitenkään yli-ihannoi menetettyä Karjalaa. On kuitenkin avartavaa lukea näistä asioista, jotka ovat itselleni olleet vieraita pitkään. Omat lapseni ovat neljänneskarjalaisia, joten senkin takia on hyvä aiheeseen perehtyä. Edes muutama ikäväsävyinen heitto länsisuomalaisten 'kynsiin joutumisesta' ei saanut minua kääntymään tätä sydämeen käyvää teossarjaa vastaan! 


Eeva Kilpi: Talvisodan aika - lapsuusmuistelma
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 6 cd:tä, kesto 6 h 48 min. 
Kirja ilmestynyt vuonna 1989.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 6 cd:tä, kesto 6 h.
Kirja ilmestynyt vuonna 1990.

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 10 cd:tä, kesto 12 h 52 min.
Kirja ilmestynyt vuonna 1993.

Kirjat ovat ilmestyneet WSOY:n julkaisemana yhteisniteenä vuonna 1998 nimellä Muistojen aika.

Lainattu kirjastosta.

5 kommenttia:

  1. Jo täältä poistunut äitini oli myös Kannakselta, muutaman vuoden Eeva Kilpeä nuorempi. Hän ihaili suuresti Kilpeä, joka asui Tapiolassa vain muutaman sadan metrin päässä meistä. Ostin vuosia sitten Muistojen ajan pokkarina ja siinä on hyvin paljon samaa kuin äitini omaelämäkerrallisessa tekstissä ja suullisissa muistoissa. Ei ihannoida Karjalaa, mutta kaiho ja ikävä on suuri -- ehkä enemmän siihen menetettyyn aikaan ennen sotia kuin reaaliin paikkaan, sillä äitini kävi monia monia kertoja kotipaikallaan Neuvostoliiton kaaduttua. Näitä "evakkotarinoita" on avartavaa lukea siksi, että ne auttavat meitä, evakkojen lapsia ja lastenlapsia, ymmärtämään myös itseämme: sota ja pakolaisuus poistuvat kollektiivisesta muistista ja selkäytimestä vasta sukupolvien jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. En koskaan ehtinyt tavata Kannakselta kotoisin ollutta appeani, mutta miehelle juuret ovat tärkeät.

      Poista
  2. Kuuntelin puolitoista vuotta sitten trilogian ensimmäisen osan ja tarkoitus on ottaa kaksi muutakin osaa kuunteluun jossakin vaiheessa. Aihe kiinnostaa, sillä isovanhempani olivat kotoisin Karjalasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kannattaa kuunnella sarja loppuun. Minulle jäi palo lukea lisääkin Kilven tuotantoa, joka on harmillisesti jäänyt vähälle osaltani.

      Poista
  3. Olen syvästi kiitollinen Eeva Kilvelle, että hän on jakanut kokemistaan, kokemuksiaan ja kypsyvää elämän viisauttaan. Olen sodasta (adoptioveljeni,serkkuni, kaatui talvisodassa) ja sota-aikana syntynyt, evakkoon joutunut ja Karjalasta kasvanut - joskin 'evakkuuteen' ja 'karjalaisuuteen' törmäsin vasta nuorena harjoittelemaan Varsinais-Suomeen, opiskelemaan ja työhön Helsinkiin tullessani. Joulusta 1967 kirjoitin monta vuotta aina uuden vuoden alussa kalenterini sivulle Eeva Kilven runon: "Kauneutta on, iloa on, rakkautta on. Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät älkää unohtako niitä." Etten unohtaisi, että tajuaisin todella. (Aika oli "taisteleva", eikä Eeva Kilpeä arvostettu? Tiedostava etujoukko ei) Olen kiitollinen, että Eeva Kilpi auttoi minua saamaan kosketusta ja tajuamaan, miten karjalaisten kesken eletään, etsitään yhteyttä ja yhteistä (yhteenkuuluvuutta), heti yhteen tultua. Itketään ja nauretaan - mikä tuntui ärsyttäneen tasaisesti, muodollisesti, toisiinsa suhteessa olevia. Jääköön sanomatta. En olisi osannut odottaa, miten viime vuosina Eeva Kilven Kuolinsiivous -runokirja on avannut ja auttanut elämään sitä, minkä hän kirjoittaa olevan Jumalan hemmottelua.

    VastaaPoista