tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pekka Matilainen: Kupoli (ja vähän kirjojen suomalaisuudesta)



Milloin suomalaiset lakkasivat kirjoittamasta suomalaisista tai ennemminkin, milloin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä? --- Kyse ei ole pelkästään kirjailijoiden kansainvälistymisestä, vaan vapaudesta kirjoittaa mistä haluaa.”

Näin kirjoittaa syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr uusimman Lumooja-lehden (2/2013) kolumnissaan Kirjailijat lähtivät maailmalle. Mehr kertoo, että hänellekin on monesti annettu neuvo: sijoita kirjasi Suomeen. Enää eivät suomalaiset kirjailijat tähän suostu. Mehr luettelee joukon kirjailijoita, joiden päähenkilöt tai kirjojen tapahtumapaikat eivät ole suomalaisia. Joissakin suomalaisten kirjoissa ei Suomi tai suomalaisuus vilahdakaan. Itse muistan vähän hämmästelleeni tätä aloitellessani Riikka Pelon teosta Jokapäiväinen elämämme, joka kertoo venäläisistä Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Muistan miettineeni, miten kummassa suomalainen kirjailija on tullut tällaisen aiheen valinneeksi. Kysyin asiaa kirjailijalta, ja hän kertoi. (Vastaus oli sama, jonka Pelo kertoo täällä.)

Mehr on mukana tässä suomalaisen kirjallisuuden yhdessä murroksessa, joka totta tosiaan näyttäisi olevan menossa. Minulla ei ole mitään muutosta vastaan, vaikka olenkin sen edessä välillä hieman hämilläni. Perisuomalaisen koulutustaustanikin takia oletan edelleen (virheellisesti, kuten olen saanut huomata), että jos kirjailija on suomalainen, hänen teoksessaan on jo ihan pintatasolla mukana suomalaisuutta. Olen myös pitänyt sitä tärkeänä (lisä)arvona. Pelo kuitenkin riisui minut teoksellaan tässäkin suhteessa aseista. Vaikka tarina on eurooppalainen, se on maailmankirjallisuutta ja siten myös suomalaista. Kieli, jolla Pelo kirjoittaa, on huimaavan upeaa – suomea. Ehkä se jo riittää, mitä suomalaisuuteen tulee. Vaikka kirjailijat tarttuvat nykyään rohkeasti kaikkiin aiheisiin, en jaksa uskoa, että siitä on mitään haittaa suomalaiselle kirjallisuudelle, päinvastoin. Tuskin suomalaisuuden ja suomalaisten syvimpien tuntojen kuvaus kokonaan katoaa, vaikka kaikki kirjailijat eivät juuri siihen panostakaan kaikkia kirjallisia voimavarojaan.

Tämä pitkä alkuhöpinä oli minulle itselleni tarpeen, sillä pohdiskelin asiaa edelleen lukiessani historiallista esikoisdekkaria Kupoli. Kirjailija Pekka Matilainen on taustaltaan filologi ja on tutkinut renessanssiajan Firenzeä. Hän on myös toiminut Yliopisto-lehden päätoimittajana ja kirjoittanut tietokirjoja. Matilainen siis noudattaa klassista sääntöä, että on tiedettävä siitä, mistä kirjoittaa. Kupoli nimittäin sijoittuu vuoden 1423 Firenzeen. Kuuluisan Duomon kupolin rakennustyöt ovat alkuvaiheessa, mikä oli sinänsä hauska yhteensattuma, luinhan ihan hiljattain Dan Brownin Infernon, jonka alku sijoittuu samaan kaupunkiin ja Duomollakin on oma osuutensa tarinassa.

Kupolissa Duomon kupolin rakennusprojekti on kuitenkin hyvin vähäpätöinen juonenripe, ja vain aivan loppuratkaisun viimeisessä säikeessä sillä on oma, kutkuttava roolinsa. Jotakin tiettyä sukulaissieluisuutta olin Brownin tarinoihin tässä haistelevani, vaikka varsin klassisesta dekkarijuonesta on kuitenkin kyse. Firenzessä on murhattu ylhäisen Albizzin suvun jäsen rähjäisellä sivukujalla, mutta miestä ei kuitenkaan ole ryöstetty. Hämärähommalla on yllättäen ollut silminnäkijöitä, jotka vannovat, että murhatyön teki Medicien kirkon kappalainen Adriano Rovere. Medicit ja Albizzit ovat tunnetusti huonoissa väleissä, oikeastaan toistensa pahimmat kilpailijat kaupungissa.

Adriano Roveren oikeudenkäynti on kuitenkin lykkääntynyt, koska itse piispa on kieltänyt tuomitsemasta häntä ennen kuin piispan valitsema puolustusasianajaja on saapunut. Miestä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, ja virkamiehet alkavat käydä jo kärsimättömiksi. Murhaaja pitäisi hirttää pikimmiten varoitukseksi kansalle.

Tarinan minäkertoja on 16-vuotias Toni, jonka kaupunkiin matkaava Antonio Loschi ottaa avustajakseen pieneltä maatilalta. Loschi on tunnettu merkkimies ja Adriano Roveren vanha ystävä. Kuultuaan Roveren tukalasta tilanteesta Loschi päättää ryhtyä selvittämään, kuka oikeasti murhasi nuoren ylimyksen. Aikaa ei ole paljon. Lisäksi tuntuu, että kaikki Roveren puolesta todistamaan kykenevät ihmiset ovat uhattuja. Alkaa myös kulkea huhuja, että murhatulla olisi ollut mukanaan mittaamattoman tärkeä asiakirja, jota monet tahot tavoittelevat. Asiakirjassa kuvataan antiikin ajan tiedemiesten kehittämiä laitteita, jotka voisivat muuttaa historian kulun.

Kaiken lisäksi Firenzeä uhkaa sota Milanoa vastaan. Kaikkia ulkopuolisia epäillään vakoojiksi, eivätkä Loschin taustat tunnu täysin kestävän päivänvaloa. Loschi ja Toni kuitenkin tekevät uutterasti tutkimuksia pelastaakseen ystävänsä. Jäljet johtavat usein myös ilotaloon, jonka nuorimpaan asukkaaseen Toni alkaa tuntea kummaa vetoa.

Matilaisen tietokirja- ja yliopistomiestausta näkyvät kirjassa. Taustat on tutkittu huolella, eikä maallikolla ole yksityiskohdista tai faktoista huomautettavaa. Kirjan takaosassa on hyvä ja selkeä kartta Italian valtioista kyseisenä aikana. Jälkisanoissa selostetaan pitkästi ajan ilmiöitä ja onpa mukana perinpohjainen henkilöluettelokin kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, joita suurin osa muuten on. Kieli on sujuvaa ja täsmällistä, mutta olisi voinut olla kaunokirjallisempaakin. Henkilökuvauksessa Matilainen onnistuu nuoren Tonin kohdalla hyvin, sillä ainakin minä tunsin jopa kiintyväni ahkeraan ja lukuintoiseen nuorukaiseen. Muut hahmot jäävätkin sitten huomattavasti ohuemmiksi.

Juoni on punottu taiten, ja ratkaisut ovat hyväksyttävissä. Esimerkiksi tapa, jolla Loschi koettaa todistaa Roveren syyttömyyden oikeudessa, on looginen ja hykerryttävä. Mukana on myös sen verran toimintaa, että paikoin jännittikin, miten nuoren Tonin kaiken keskellä oikein käy. Väliin nahka pelastuu varsin täpärästi! Historiallisen dekkarin ystäville tämä on varsin tervetullutta luettavaa.

Mutta suomalaisuutta tässä ei siis ole mukana ripaustakaan. En osaa sanoa, onko se eduksi vai haitaksi. Kenties koko kysymys on täysin irrelevantti! Mietin, että kirjan kääntämisessä ja markkinoinnissa Suomen ulkopuolella ei ainakaan suomalaisuus haittaa, jos sen arvaa korkeintaan kirjailijan nimestä. Mutta onko suomalaisuus sitten taakkakaan, jos laajemmille markkinoille halajaa?

Mitä mieltä Sinä olet tästä suomalaisuuskysymyksestä? Pitäisikö suomalaisuuden näkyä vai ei? Entä kuka saa kirjoittaa suomalaisista?


Pekka Matilainen: Kupoli
Atena 2013. 299 s.

Pyydetty arvostelukappale.


Olen Lumooja-lehden tilaaja ja kirjoittajayhdistys Kapustarinnan kannattajajäsen.

4 kommenttia:

  1. Hei Kirsi -- hauskaa että myös Sinä pidit Kupolista! Matilaisen taustasta sanottakoon se, että hän on ensiksi ollut toimittaja ja akateemisia opintoja hän on harjoittanut vasta suhteellisen korkealla iällä. Hänellä on valtava tietous moneltakin eri alalta ja ennenkaikkea hänellä on sellaista elämänkokemusta ja -viisautta, jota harvalla muulla on.

    Ehkä suomalaisten kirjailijoiden suomalaiset teemat juontuvat Aleksis Kiveen ja kumppaneihin: kansallisen identiteetin luominen on vaatinut suomalaismaiseman, myös mielenmaiseman kuvausta. Kun käännöskirjallisuus kuvaa kaikkea kaukaista ja eksoottista niin suomalaisten pitäisi sitten kirjoittaa vain suomalaisaiheista? Vähitellen voisimme irtautua tästä kaavasta. Riikka Ala-Harjan Maihinnousu kuvaa nykyaikaan sijoittuvia ranskalaisia. Henkilökohtaisesti näkisin myös muinaisuuteen ja ulkomaille sijoittuvan historiallisen romaanin paluun (a la Waltari) -- Tom Erik Arnkil on sitä yrittänyt mutta ei millään huikealla menestyksellä?

    VastaaPoista
  2. Minäkin tulin tähän sanomaan, että jo Waltari kirjoitti paljon ihan muista kuin suomalaisista - ja menestyksekkäästi. Edellinen kommentoija mainitsee myös Waltarin.

    Matilaisen kirja on minulle uusi tuttavuus. Dekkareitten lukijasta vaikuttaa mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  3. Onhan esim. Arto Paasilinnan perisuomalaisia teoksia käännetty vaikka kuinka monelle kielelle. Toisaalta Paasilinnan kirjojen omintakeinen huumori taitaa olla eräs osatekijä niiden suosioon (myös ulkomailla).

    Suurille markkinoille voi olla vaikea päästä, kun uutuuksia pukkaa muutenkin ulos lähes päivittäin. Sanoisin, että ns. taviskirjakaupoissa on täälläkin (luonnollisesti) valtaisa edustus oman maan kirjallisuudella. Tuntemattoman maan ja nimen markkinoiminen vaatii mittavia ponnistuksia eikä niitä edes välttämättä pidetä valikoimissa kauan.

    Mutta joo, meni vähän asian vierestä, sori. :) Minua kiinnostaa suomalaisessa kirjallisuudessa nimenomaan se suomalaisuus. Toisaalta minua ei haittaa, vaikkei sitä olisikaan, mutten tiedä kuinka kiinnostunut olisin sellaisia kirjoja enää lukemaan. Minulle voisi ehkä silloin olla sama luenko jonkun muun maan kirjallisuutta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että suomessakin kirjoitetaan kaikenlaista: en usko, että suomalaisuus kirjallisuudessa on kuitenkaan mitenkään uhanalainen laji :)

    VastaaPoista
  4. Jäin pohtimaan tuota "suomalaisuutta". Täysin suomalainen Vera Vala kirjoittaa Italian maasta, hän kirjoittaa dekkareita, joissa seikkailee (ratkoo rikoksia) nainen, jolla on jonkinlainen yhteys Suomeen (äiti). Se suomalaisuudesta sitten Valan kirjoissa riittääkin (hän kirjoittaa siis suomeksi!). Vala asuu - ainakin tällä hetkellä - Italiassa, Torinossa, on naimisissa italialaisen miehen kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Onko hänenkin siis kirjoitettava Suomesta, koska hän on suomalainen? Ja koska hän kirjoittaa kirjansa suomen kielellä? Vai pitäisikö Valan vaihtaa kieli italiaksi tai englanniksi, koska hän ei kirjoita Suomen maasta (tarinta eivät tapahdu Suomessa)? Entä sitten sellainen henkilö, joka tulee tänne Suomeen asumaan, on kirjailija, ja joutuu tulemaan tänne esim. puolisonsa työn vuoksi; onko hänenkin kirjoitettava suomeksi, Suomesta, koska hän asuu täällä? Voiko hän kirjoittaa Suomen maasta, kulttuurista ja suomalaisista, mutta VAIN englanniksi? Eli tällä pohdinnalla halusin herättää teitä miettimään, missä menee se ns. suomalaisuuden, Suomesta kirjoittamisen ja suomalaisuuden kuvaamisen raja? Kuka joutuu kirjoittamaan, kenen on pakko, kuka osaa parhaiten? Kenen Suomi tämä on? Kenen kieli on Suomi? Kenelle Suomi kuuluu?
    t. Merja Savosta

    VastaaPoista